Ankkalinnake

Markku Kivekkään muistosivu - Kalervo Pulkkinen

Ensimmäinen kontaktini Markku Kivekkääseen maamme ylimpänä Disney-auktoriteettina tapahtui jo ollessani vielä koulupoika Porissa 1970-luvun alussa. Monen muun tavoin otin yhteyttä tarkistaakseni ja täydentääkseni tietojani koulun äidinkielen esitelmääni varten. Markku vastasi ystävällisesti ja amatööritutkijaa kannustavasti, ja lähetti mm. täydellisen listan Disneyn elokuvista.

En tuolloinkaan ollut pelkästään Disney-harrastaja, vaikka Waltin taiteilijoiden tuotanto luonnollisesti oli parhaiten tiedossani, niin elokuvan, animaation kuin sarjakuvankin alueilla. En tuolloin vielä edes tiennyt, että Markulla oli samalla tavalla laaja kiinnostus populaarikulttuurin alueisiin kuin itsellänikin. Olin kiinnostunut alan historiasta ja ihmisistä teosten takana. Markkuhan se toi Suomessa Barksinkin esille.

Olin siis porilainen koulupoika, myöhemmin abiturientti ja arkkitehdin opinnoista haaveileva nuori mies. Kirjoittelin tuolloin ahkerasti sekä Satakunnan Kansaan sarjakuvista että kirjeitä ihailemilleni tekijöille, kuten Hergélle ja Tove Janssonille, mutta myös monille Disney-taiteilijoille sekä Disneyn arkiston johtajalle David R. Smithille, jotka kaikki auliisti vastailivat. Markku avitti tutkimuksissani, ja minä osaltani autoin Aku Ankan toimitusta siinä missä erikoisosaamiseni ja -tietoni natsasivat. Markku auttoi yhteyksien saamisessa alan osaajiin, ja sitä kautta taisin saada yhteyden niin tanskalaiseen Freddy Miltoniin kuin itseensä Carl Barksiinkin.

Nykyajan nuorten ja/tai toimittajien voi olla vaikea ymmärtää, että ennen googlausta ja sähköpostia tietojen hankinta ja varmistus edellytti oikeaa kirjeenvaihtoa, ja kirjeistäkin otettiin vain kalkkeerikopiot omaan arkistoon. Muita muisteja ei ollut eikä siltä ajalta ole kuin se mitä vajavaisin omassa päässä. Esimerkiksi Paul Murryn tuotantoa jäljitettiin kansainvälisesti minunkin piirtämilläni mallikuvilla sarjoissa toistuvista yksityiskohdista ja graafisista elementeistä.

Kun sitten sain ihailijakirjeeseeni 1974 vastauksena Carl Barksilta piirroksen, jossa Roope Ankka rakentaa kolikoista Notre Duckin katedraalia, ilmaisi Markku leikillistä mutta ehkä hiukan aitoakin kateutta. Hänellä ja Markku Saarisella kun oli Barksilta vastavaat tervehdykset, mutta vain identtiset piirrokset Akusta luistimilla ja puhekuplissa teksti: ”Hi, Markku!” Minun saamassani Roopen kuplassa taas luki: ”I too like to do things with architecture, Kalervo!” Piirroksen arvo minulle nousi korvaamattomaksi kun sitten seuraavana kesänä osallistuin Otaniemessä arkkitehtiosaston pääsykokeisiin ja pääsin läpi.

Opiskelu toi minut siis Helsinkiin, ja tietysti kävin tutustumassa myös Ankan toimitukseen. Markun ansiota on sekin, että sain siellä tavata mm. sellaiset legendaariset hahmot kuin Alli Peltonen, Kirsti Toppari, Markku Saarinen ja Mary A. Wuorio.

Sain myös lukea lehden arkistossa kaikki 50-luvun ankat. Minulle lehti oli tullut vasta vuodesta 1960, ja lapsuuden traumani oli että serkuillani oli ollut lehden tilaajalahjana saatu Aku joulupukkina -sätkynukke seinällään, kun taas minun tilaukseni myöhästyi sen verran, etten tilaajalahjaa saanut. Markku kaivoi arkistosta kasan sätkynukkearkkeja, antoi ne minulle ja sanoi: ”Näin niistä traumoista päästään!”

Vaikutus tulevaan sekalaiseen uraani oli suuri. Markku oli avulias alan harrastajille, ja minuakin hän kannusti sekä tarjoutumaan sarjakuvakriitikoksi Helsingin Sanomiin, jonka edellinen kriitikko Jukka Rislakki oli lopettelemassa tämän alan seurantaansa, ja niinikään liittymään Suomen sarjakuvaseuraan – jossa sittemmin tutustuin pitkäaikaisiksi ystäviksi tuleviin Heikki Jokiseen ja Juhani Tolvaseen, monien muiden alan isojen nimien joukossa. Ajoittain olen kutsunutkin meitä kolmea Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi, jotka kasvoivat ulos Ankkalinnasta.

Kivekäs antoi vinkkejä alan tapahtumista, ja kävin monenlaisissa elokuvanäytöksissä hänen ansiostaan, joista tärkeimpiä varmaankin Hectorin ja Hullujussi-yhtyeen aloitteesta järjestetty ”Fantasian” erikoisnäytös aikana, jolloin leffa ei ollut normaalikierrossa, ja Suomi-Filmin koeteatterissa nähdyt työkopiot valmisteilla olevista animaatioista, kuten ”Rescuers” – johon toimin myös yhden hahmon kummina. Kivekäs järjesti lähipiirissä nimien käännöskilvan (silloin nimet vielä suomennettiin!), ja rämerotta Luke sai minulta aleksiskivimäisen nimen Luikku.

”Pelastuspartio Bernard ja Bianca” se juuri osoittikin minulle, miten hienoa käsityötä animaatioelokuvan teko onkaan, ja miten se lopullinen, teollisen myllyn läpi käynyt lopputuote antaa vain kalpean aavistuksen siitä herkkyydestä, mitä alkuperäisissä lyijykynäanimaatioissa on. Sain myös nauttia lyhentämättömästä ”Pete´s Dragon” -elokuvan ennakosta. Musikaalifriikkinä arvostin siitä myöhemmin poisleikattujakin lauluja kokonaisuuden osina. Markulla oli petervonbaghmainen kyky keksiä uusia superlatiiveja aina vain uusille Disney-elokuville. Aito ihailu taisi alkaa horjua vasta 90-luvulla tuotannon laajennuttua ja tason laskettua liikaa. Helmiä hän silti löysi sälänkin seasta.

Opiskeluaikanani tein tuttavuutemme surauksena kokeeksi jonkin verran käännöksiä Ankan toimitukselle ja Sanomain kirjaryhmällekin. Muutaman opiskelutoverini kanssa tein jopa kokeellisen värityksen Barksin nelisivuiseen ”Pelle Peloton” -sarjaan – itsensä Hergén minulle neuvomalla tekniikalla, jossa musta piirrosviiva kopioitiin xerox-menetelmällä kalvolle ja samat ääriviivat värityksen avuksi vaaleansinisellä viivalla offset-kopioimalla akvarellipaperille. Sitä työtä varten kysyin Barksilta kantaa väritykseen. Selitin oman teoriani värityksen hierarkiasta (esimerkiksi: tummat sävyt lattiatasolla, kirkkaat sävyt hahmoissa ja etualan esineissä sekä taustan vaaleammat sävyt, ei kuitenknaan liukuvärejä tai ylimääräisiä muotoiluja väreillä), ja sain Barksilta legendaarisen lakonisen vastauksen: ”En koskaan värittänyt sarjojani. Minulle ne olivat mustavalkoisia.” Tätä olisin toivonut noudatettavan myös Barksin kootuissa, vaan kun ei. Kokeilumme tulos oli kaunis, mutta sitä ei koskaan julkaistu, vaikka maksun muistaakseni kyllä saimme. Olisi se aika pahasti kyllä poikennutkin tanskalaisten (Freddy Miltonin minulle kertoman mukaan) käyttämällä menetelmällä eli värejä näkemättä prosenttirastereilla väritetyistä normaalisivuista...

Nykytekniikan ihmeitä käytteleville semigraafikoille sekä triviafriikeille mainittakoon myös, että yhden Aku Ankan kannessa Walt Disneyn logo-nimmarin korvasi alkuperäisestä nimikirjoituksesta mukailtu nimiö, jonka sain omin käsin väärentää arkkitehdin piirustusvälineilläni lehden toimitukselle, Markun tilauksesta tietysti. Sen mukaan alkuperäistä signeerausta piti lihottaa hieman vakiologon suuntaan. Se siis todella perustui alkuperäiseen, Waltin omakätiseen. Markun mukaan useimmat nimmarit ovat Floyd Gottfredsonin tekemiä, hän kun Waltin mukaan osasi tehdä nimmarinkin pomoaan paremmin!

Opintojeni loppuvaiheessa Kivekäs tuli hätiin, kun kulutin loppuun Teekkarikylässä asumisen määrävuodet, ja hän avasi jopa kotinsa ovet minulle. Muutaman kerran nukuinkin sitten hänen sohvallaan käydessäni opintojeni loppuvaiheissa Helsingissä ja Otaniemessa vain parin päivän keikoilla opintoja viimeistelemässä. Bonuksena tuli lisää leffoja, kun Markku esitteli kaitafilmiarkistonsa aarteita. Sainpa jopa ostaa muutamia duplikaatteja omiin kokoelmiini. Markku myös kohteliaasti katsoi ja ihasteli tekemiäni amatöörimäisiä animaatiokokeiluja.

Markku esitteli aarekammionsakin, jossa olivat kaikkein harvinaisimmat Disney-aarteet. Huomasin siellä italialaisen jättikirjan ”Magic Moments”, jossa oli Disneyn lyhytelokuviin perustuvia sarjakuvia. Kirja oli avaamattomassa kelmussa, ja mainitsin Markulle, että Italiasta lomamatkalla ostamassani samanlaisessa paketissa oli sisällä yllätyksenä Super-8 -kopio ”Steamboat Williestä”, johon sitten itse lisäsin televisiosta äänitetyn ääniraidan. Markku jäi pähkäilemään, malttaisiko avata arvokkaan keräilypakkauksen nähdäkseen myös filmin... No, nyt sekin on jo julkaistu dvd:llä.

Sarjakuvaseurassa olin ajautunut vuorollani myös ”Sarjainfon” vetovastuuseen. Sen kolmivuotiskauden päätteeksi tein Markusta ison haastattelun (1985), joka edellytti monen tunnin jutustelua nauhurin ääressä. Se oli mielenkiintoinen tilaisuus päästä kurkistamaan Markun sisimpään vähän syvemmällekin kuin julkaistusta haastattelusta ilmenee. Markku kutsui imarreltuna juttua minun joutsenlaulukseni Sarjainfossa, mutta suhtautui juttuun myöhemmin hiukan kiusaantuneesti.

Sarjakuvaseura nimesi siellä toimiessani Markku Kivekkään sarjakuvaneuvokseksi, mistä Markku oli hyvin ylpeä. Hän esitteli minulle kunniakirjaa kehystettynä ja kehui, että se on ainoa neuvoksen titteli, jota ei saa edes rahalla! Toinen aarre saatiin rahalla. Markun mukaan viime hetkellä, ennen kuin Carl Barksin harvojen säilyneiden originaalisivujen hinnat karkaisivat Markunkin ulottumattomiin, tilasimme kimpassa yhden kokonaisen alkuperäissivun jakamalla hinnan neljän hengen kesken. Markku sai suurimmalla osuudellaan puolikkaan sivusta, Pentti Hauhiala neljäsosan eli yhden koko sivun levyisen ruudun sekä Markku Saarinen ja minä pienimpinä osakkaina yhden ruudun kumpikin. Onneksi jako meni hyvässä yhteisymmärryksessä, minä kun halusin kauneimmin piirretyn ruudun ja Saarinen sen missä oli useampia hahmoja. Kivekäs sitten itseoikeutetusti leikkasi läsnäollessani toimituksen pitkillä saksilla sivun palasiksi. Keräilijän sydäntä riipivä hetki varmaan Markulle!

Tunnollisesti Markku informoi saataville tulevista keräilykohteista, joista sitten hankin vain sellaiset, joille katsoin minulla olevan myös jonkinlaista käyttöä. Myöhempinä vuosina elämääni tuli niin paljon muita, mielestäni Disneytä tärkeämpiä asioista, että aloin nähdä Disneynkin tuotteet uudessa valossa tai ainakin eri kulmista. Jopa siinä määrin, että Markun minulta tilaama kirjoitus ”Fantasiasta” sen uusintakierroksella ”Toimituksen omaan nurkkaan” jäi julkaisematta, ja varaukseton ystävyytemme muuttui varaukselliseksi tuttavuudeksi (tai olimmeko sitten Markun sanoin toisessa yhteydessä: ”entisiä hyvänpäivän tuttuja”). Sain kuitenkin edelleen kutsun mm. Carl Barksin Suomen vierailun tilaisuuteen Kaivohuoneelle ja lehden isoihin juhliin Kalastajatorpalle, joihin tyytyväisenä osallistuin. Olen ylpeä myös valokuvista, joihin sain tallennetuksi Carl Barksin Aatos Erkon ja Tarmo Koiviston seurassa.

Vaikka Ankan toimitus siirtyikin elämässäni hyvien muistojen joukkoon, ei Disney minunkaan elämästäni minnekään ole poistunut. Olen myös huvipuistohullu ja musikaalifriikki, joten Disneyllä on aina vain enemmän kontaktipintaa elämääni. Markku kertoi minulle, että hän ei koskaan ollut innostunut Disneyn huvipuistoista, joissa kaikki on niin muovista ja mekaanista, aivan toisin kuin elokuvissa. Ymmärsin, että Disneyn elokuvat olivat hänen lapsuutensa rakkaita muistoja, joissa hän halusi elää koko työuransa. Itse koen kyllä aina uudestaan elokuvien tunnereaktiot niin puiston Peter Panin Lontoon ylilennossa kuin Lumikin tai Pinocchion ajeluissakin, joskin eräänlaisena pikakelauksena.

Markun ihailu Disneyn tuotantoa kohtaan oli niin intomielistä, että se jo läheni uskontoa. Hän esimerkiksi sanoi viettäneensä kesälomaansa kääntämällä yhden ruudun Barksia päivässä! Ihailtavaa, että työ voi olla noin rakas harrastus. Markku esitteli minut myös muutamille tosi hard core -keräilijöille, ja minusta ei sitten koskaan sellaista tullutkaan. Mieluummin jätän sarjoihin jonkin puutteen ihan tahallani kuin tuskailen puuttuvaa viimeistä palaa. Kirjat ovat minulla luettaviksi tarkoitettuja, elokuvat katsottavia, olkoonkin että on lukemattomia sarjakuvia ja näkemättömiä dvd-levyjä hyllyssä. Ehkä pitäisi jo aloittaa – eläkepäivien varaan ei näköjään kannata liikaa laskea. Toivottavasti Markku ehti edes nauttimaan kokoelmistaan kylliksi.

Pekka Tuliaran ansiokkaasta muisteluskirjasta ”Disney, Aku & minä – Markku Kivekäs muistelee” (2007) luin, että Markku väitti vilpittömässä uskossaan Disneyn huvipuistojen olevan niin turvallisia, ettei niissä ole sattunut pahempia onnettomuuksiakaan. No, minä olen kyllä lukenut toisenlaisiakin raportteja lukuisista tapaturmista, myös kuolemantapauksista, joita yhtiö on sitten juristien avulla hyssytellyt. Arkkitehtinä olisin kovasti kummastunut, jos elämän riskit eivät ulottuisi Disneyn maihin. Se ei kuitenkaan ole estänyt eikä estä minua nauttimasta suunnattomasti vierailuistani Disneyland Parisissa ja sen Walt Disney Studios -elokuvapuistossa. Nehän ovat silkkaa autuasta todellisuuspakoa varten. Turvallisuuskin on hyvin varjeltu illuusio – yhtä lailla kuin ajelujen hurjuuskin toisaalta. Tapaturmat ovat yleensä seurausta ohjeiden vastaisesta toiminnasta, kuten muutenkin elämässä.

Markku Kivekkäälle Disneystä tuli kutsumustyö, jonka hän hoiti kunniakkaasti aina sairauseläkkeelle jäämiseensä asti. Markkuhan se tietysti minutkin oli tutustuttanut myös Akateemisen Kirjakaupan legendaariseen Stina Kullbergiin, josta tuli sitten varsinainen ystävä myöhemmille vuosille. Stinalle lähettelin sarjakuvakirjeitä kierrellessäni Eurooppaa työ- ja huvimatkoilla, ja Stina soitteli aina niin innostavia puheluitaan. Surullista on, että niin Stina kuin Markkukin ovat nyt jo molemmat poissa. ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä!”

Markulla oli tapana sanoa, että hän lensi Peter Panin mukana Mikä-Mikä-Maahan, eikä koskaan palannut. Toivottavasti hän nyt lensi jonnekin, missä voi olla vielä vapaampi ja onnellisempi. Muistan sinua ensi kerralla Peter Panin lennolla!

Kalervo Pulkkinen
Arkkitehti, Markun ystävä

Takaisin Markun muistosivulle

• Etusivu
• Info
• Esittelyt
  • Hahmogalleria
  • Ankantekijät
  • Julkaisut
  • Laulut
  • Vuosiluvut
• Artikkelit
• Sekalaista
• Postitoimisto
• Ankkis